19. Jälkikausi avattu
Elokuun lopulla päästiin jatkamaan keväällä alkanutta jälkitreeniä. Ensimmäinen kerta osui yhteen alkusyksyn helteiden ja juoksujen alkamisen kanssa, joten käytiin silloin suosiolla tekemässä vain yksi helpohko jälki. En toki muistanut, että Ellalla on tapana paahtaa ensimmäinen jälki talla pohjassa ja keskittyä vasta seuraavalla, joten ekat treenit menivät siinä vähän vihkoon. Mutta tulipa käytyä ja muistuteltua hommaa.
Seuraavalla kerralla olikin jo siedettävä syyslämpötila, +20 astetta 🙈 Tehtiin kaksi jälkeä Ellalle melko helppoon mänty-varvikko-sammalmetsään. Molemmat olivat vaativuudeltaan samanlaisia: hieman normaalia polkevampaa askellusta, muutama karkkikätkö tsemppaamassa matkalla ja kulmia sinne missä sattuu tulemaan luonto reitille. Pituutta ehkä noin 100 m molemmissa. Tikkuja meillä ei vielä reitillä ole.
Molemmat jäljet myös sujuivat hyvin samanlaisesti. Autolta siirryttiin yllättävän maltillisesti kohti lähtömerkkiä. Ella tietää aivan tasan tarkkaan, mitä metsään on tultu tekemään ja vetää sinne kohtalaisella reippaudella, ohi kavereiden ja ihmisten. Hän nostaa matkalta kaikki kavereidenkin jäljet ja vasta noin metrin päässä meidän omasta jäljestä pyydän Ellaa hieman kuulolle, ennen vihjettä "Hae!". Sitten nimittäin mennään eikä meinata, toisinaan reteän ilmapompun kautta. Ei ehkä kaikkein tarkin tapa nostaa jälki, mutta tähän mennessä se on aina osunut jotakuinkin kohdilleen 😅 Sitten kun aivot alkavat ehtiä mukaan jo tähän kohtaan vielä hieman nykyistä paremmin, lisään välimatkaa jäljen ja vihjeen väliin.
Tällä kertaa intoa oli niin paljon, että molempien jälkien alut meinasivat mennä vähän hyrräämiseksi. Jälki kyllä löytyi per heti, mutta sitten ei olisi malttanut laittaa nenää maahan. Alla oleva video on tokalta jäljeltä, jossa näkyy hyvin kuinka Ellan nenä nousee samaa tahtia kun hän siirtyy lallattelemaan. Yllättävän monta kertaa jouduin hihnalla vähän jarruttelemaan, kun keskittyminen ei pysynyt maan tasolla ja vauhti alkoi kiihtyä. Kohtuullisen hyvin Ella pysyi reitillä näinkin, mutta jokunen kulma voisi mennä huti, tikuista puhumattakaan, jos antaisin hänen mennä menojaan. Jos keskittyminen ei vähitellen palaudu, täytyy varmaan kokeilla tiputella taas enemmän nameja matkalle.
Ohjaajalle olisi kotiläksynä ottaa tikut opetuslistalle. Kesällä aloitin niitä jo pari kertaa ns. namiruudun tekniikalla, mutta sen koommin en ole asiasta inspiroitunut. Täytyy nyt ryhdistäytyä asian kanssa. Luulen, että tikkujen keräily voisi tuoda Ellan tekemiseen lisää tarkkuutta, jos osaisin opettaa ne sille riittävän merkityksellisiksi.
