10. "Ei tartte olla kuin naapurin Musti" ja ajatuksia vuorovaikutuksesta

Kuten on jo tullut useasti ilmi, Eläinkoulutusblogin Jaana Pohjola on ollut yksi ehdoton arkemme pelastaja. Hihnalenkkeilyn lisäksi myös muut Jaanan selkokieliset ja arjen makuiset luennot ovat olleet oman jaksamiseni kannalta äärimmäisen tärkeitä. Sen lisäksi, että luennoilla on annettu monia hyvin yksinkertaisia vinkkejä vuorovaikutuksen parantamiseen ja koiran toiminnan ymmärtämiseen, Jaana on antanut "synninpäästön" sellaisten koirien omistajille, joiden koirat eivät istu kiltin ja kuuliaisen yleiseen normiin.

Ennen kuin itsestäni tuli koiranomistaja, en ymmärtänyt lainkaan millaisia paineita yhteiskunta asettaa koiranomistajalle. Kansantajuisesti niin sanottu kuuliainen koira on hiljainen seinäruusu, joka reagoi jos siltä jotain pyydetään. Muun ajan koiran tulee olla hajuton, mauton, häiritsemätön. Sisällä ei saa haukkua, ulkona ei saa haukkua, hihnassa ei saa hillua tai vetää, koko ajan on oltava käskyn alla ja kuulolla. Puhumattakaan koirayhteisön omista vaatimuksista! Montako tuntia ja kilometriä päivässä on lenkkeilty, montako lajia treenataan viikottain, onko oltu jo kisaradalla, ohitatko oikein, kuinka usein saa rillua vapaana ja niin edelleen.

Mietiskelijä.

Ja mikäs näitä olisi toteuttaessa, jos omistaa sellaisen jees-koiran, joka on syntymästään asti tehnyt aivan mitä tahansa vaikkapa ruuan eteen eikä maindaa maailman menosta mitään missään. Ja voi omistaa elämässään kaiken ajan koiran kanssa tekemiselle. Tai jos muuten vaan sattuu osumaan niin, että se valittu pentu todella solahtaa mukisematta sille annettuun rooliin. Meille muille, etenkin jos koira sattuu olemaan seinäruusun sijaan enemmän aseman tyttöjä, vaatimukset voivat olla musertavia. Erityisesti kun se aseman tyttö sattuu sun ensimmäiseksi koiraksi. Kun tunnet olevasi pentukurssien ainoa epäonnistuja, hihnalenkkien paheksunnan kohde ja sitä rataa. Silloin ne ulkomaailman vaatimuksetkin tuntuvat paljon kovemmilta.

Siinä hetkessä kouluttajan tsemppilause "ei sen tartte olla niin kuin naapurin Musti" saa helpotuksen kyyneleet nousemaan silmiin. Ja tätä oivallusta Jaana Pohjola on onnistunut tarjoilemaan useilla luennoillaan. Siksi hänen luentojaan on niin ihana kuunnella. Upeiden työkalujen lisäksi hän saa sinut uskomaan, ettei vika ole sinussa. Eikä koirassasikaan oikeastaan ole mitään vikaa. Te koirakkona ette vain ole vielä löytäneet sopivia työkaluja. Vasara ei ratkaise kaikkea, joskus ruuvimeisseli on parempi. Tärkeintä on, että sinä opit ymmärtämään juuri sinun koirasi tarpeita ja saat ne täytettyä. Siinäkin taustalla on jälleen kerran se aito motivaatio - mitä koirasi käytöksellään tavoittelee? Koira kertoo kyllä, mitä työkalua milloinkin kannattaa käyttää, jos vain hetkeksi pysähdyt kuuntelemaan. Jos naapurin Musti kiipeää kuuhun takaperin nakin perässä, saattaa sinun koirasi pinnistellä ekstra kovaa jotta pääsee haukkumaan oravalle. Sitä palkkaa on maksettava, josta koira motivoituu.

Pohdiskelija

Hihnakurssin ja muiden erityisesti kiihtyvien koirien arkea käsittelevien luentojen lisäksi yksi kaikkien aikojen antoisin luento kulki otsikolla "Miksi koira komentaa". Luento lähti omiin sfääreihinsä jo heti alusta, kun Pohjola innostuneena selitti kuinka upeaa tällainen lajien välinen kommunikointi on. Siinä virittyi heti itsekin ajattelemaan asiaa niin päin, että koirallani on minulle asiaa, KIVAA!! Se kertoo siitä, että koiralla on motivaatio minua kohtaan ja että se on aloitteellinen minun suuntaani. Aivan mahtavia ominaisuuksia! En siis olekaan pilannut koiraani, kun se erinäisissä tilanteissa haukkuu suoraan minulle. Siksipä koiran "komentamiseen" kannattaakin suhtautua uteliaisuudella ja vuorovaikutuksena:

- mitä asiaa koiralla on?

- mikä oli ensimmäinen, pienin ele, jolla koira yritti asiansa kertoa?

- voitko näillä huomioilla muuttaa "komentamisen" vuoropuheluksi?

Tämä yksinkertainen ajattelutavan muutos tiputti myös painolastia harteilta. Samalla me opimme lukemaan koiraamme tarkemmin ja koira oppi haukkumisen tilalle pikkusievempiä ilmaisukeinoja. Piti vain päästää irti siitä ulkopuolisten asettamasta luulosta, että koira ei saisi "komentaa". Nykyään pidän yhtenä mun ja Ellan suhteen tärkeimpänä kulmakivenä sitä, että minä kuuntelen häntä. Tiedän mitä asiaa hänellä on jo siitä, kummalle puolelle työtuoliani hän tulee hengaamaan ja monelta. Toiselta puolelta haetaan pieni hellyys ennen päiväunille keräytymistä, toiselta puolelta asioidaan vaativammin, asettamalla nokka nojalleen mun jalkaa vasten. Etenkin iltapäivällä tämä on sinnikästä. Rapsutusta halutaan lyömällä tassulla, pihalle ähisemällä portaissa, lenkille tökkimällä valjaita.

Pidän kunnia-asiana sitä, että reagoin näihin pieniin eleisiin. Joskus saa haluamansa, joskus ei. Nämäkin Ella osaa jo lukea aika hyvin pelkästä äänenpainosta ja eleistä. Pikkuasioita, jotka kannustavat koiraa kommunikoimaan ihmiselle monin eri tavoin ja toivottavasti lisäävät koiran hallinnan tunnetta.

Tuumailija