2. Mikä oikeastaan oli ongelmana?
Mikä sitten alkujaan oli meidän vaikeus? Miksi koiranomistaminen itketti, mikä teki tilanteesta niin hankalan? Yritän kirjoittaa tämän mahdollisimman paljon siitä fiiliksestä, mikä silloin syksyllä 2020 oli päällä. Kun en vielä ollut oivaltanut Ellan erityispiirteitä. Enkä oikeasti tiennyt koiran oppimisesta yhtään mitään.
Yksi isoin asia oli tunne siitä, että Ella ei opi. Yritimme orjallisesti noudattaa kirjojen ja koirakoulun esittelemää marssijärjestystä, joissa edettiin taito kerrallaan, nousujohteisesti kohti valmista koiraa. Vaan kun ei edetty. Ella oppi kyllä monia asioita ja muutamia arjen perustaitoja rakentui todella helposti. Yhtä moni asia jäi kuitenkin oppimatta. Tuntui, ettei koiraa kiinnosta yhtään pinnistellä tai nähdä vaivaa asioiden eteen. Heti kun tuli haaste, hän totesi että pidä tunkkis ja lähti omiin hommiinsa. Tai ylipäänsä jos maailmassa tapahtui ihan mitä tahansa muuta, hänen mielenkiintonsa oli toisaalla.
Kaunokainen päivälleen 9 kk
Toinen iso asia meille oli hihnalenkkeily. Ison kaupungin taajamassa kun asutaan, yhteiskuntakelpoinen hihnakäytös oli meille tärkeä arjen kriteeri. Ei vedetä holtittomasti, kävellään nätisti vieressä pyydettäessä ja ohitetaan kaikenlaiset kaupungin kulkijat ilman sen suurempia mutinoita. Joopa joo. Kaksi ensimmäistä tuli lopulta yllättävän helpolla, mutta kolmas saikin sormen suuhun. Oli vaihe, jolloin KAIKKI muut liikkujat lajiin katsomatta saivat koiran ampumaan avaruuteen. Tilanteet muistuttivat lähinnä uhmaikäistä kaupan lattialla x-asennossa tai hysteerikkoa juoksupyörässä.
Nämäkään asiat eivät välttämättä olisi vielä ajaneet omaa fiilistä täysin pohjamutiin. Lopullisesti kuilun reunalle vei se, että Ella alkoi "tappelemaan" meitä vastaan, heittäytyi kunnon vänkämoonaksi. Kun tilanne lenkillä eteni sen mielestä väärällä tavalla, alkoi haukkuminen ja kieppuminen. Treeneissä Ella kirjaimellisesti käänsi mulle selän ja poistui. Tai tuijotti ja haukkui keuhkojen täydeltä. Pitkään. Koiraan ei saanut mitään kontaktia nameilla eikä leluilla. Hyvin usein mieleni teki jättää koira niille sijoilleen ja poistua paikalta.
Näistä muodostui aikamoinen aallonpohja, kun riittämättömyyden ja osaamattomuuden tunteet nousivat pintaan. Pettymys, kun emme edenneetkään pentuagilitysta kurssi toisensa perään viikkotreeneihin ja kohti ratatreeniä. Turhautuminen, kun en tiennyt miksi koira katoaa tästä maailmasta. Suru, kun koira kääntyy minua vastaan.
Samaan aikaan kodin rauhassa hän oli maailman ihanin nuori koira. Sylikoira, joka halusi vain rakkautta. Kiltti juniori, joka oli sisäsiisti vajaan 5 kk iässä, oppi yksinolon tuosta vaan eikä ole koskaan liiemmin tuhonnut mitään. Maailman vilpittömin pieni olento, jonka nappisilmät sulattaa kaikkien sydämet. Hän joka käpertyi kenkien päälle nukkumaan ja osallistui uteliaasti kaikkiin kodin tapahtumiin.
Tässä kohdin olen useasti kiittänyt kohtaloa siitä, että olen itse luonteeltani hyvin analyyttinen ja tiedonjanoinen. Joissakin asioissa myös äärimmäisen lehmänhermoinen. Halusin kiivaasti ymmärtää, MIKSI meidän elämä Ellan kanssa on niin vuoristorataa. Miksi koiralla on välillä niin vaikeaa olla? Mitä teemme väärin, kun koira ei vieläkään osaa taitoja x, y ja z?
Näitä asioita yritän yksi kerrallaan palastella ja purkaa tulevissa kirjoituksissa, suurin piirtein siinä järjestyksessä, kun oivalluksia on tullut. Matka ei kuitenkaan ole ollut suoraviivaisesti etenevä. Suurin osa matkasta on menty melkoista siksakia ja sinkoilua, välillä toisaalla eteen ja toisaalla taakse.
