16. Ensimmäinen oikea treeniviikonloppu

Joskus asioita on paras tehdä sen kummemmin miettimättä. Luottokoutsimme Sanna vinkkasi mulle jo keväällä, että olis noseviikonloppua tulossa. Kiinnosteli, mutta mielessäni mietin, ettei todellakaan ole meidän paikka vielä aikoihin. Eihän me osata mitään harrastuskoiran alkeitakaan. Sitten heinäkuussa mainos kurssista tuli eteeni, samalla viikolla kun kurssi jo oli. Lähes hetken mielijohteesta laitoin Sannalle viestiä, että pärjättäiskö me Ellan kanssa ja onko mitään järkeä tulla, pilataan vaan kaikkien muiden tekeminen.

No vastauksen voikin arvata, joten lauantaiaamuna löysimme itsemme Lohjalta. Kädet tärisi, sydän hakkasi, vatsanpohjaa kouri. Selvitäänkö me? Onko kaikki muut jotain hc-palveluskoiria, jotka vaan tuijottaa käskynhaltijaa lumoutuneena? Ollaanko me ihan liian alkeissa vielä kaikessa? Vienkö Ellan liian vaikeaan paikkaan? Osaanko tukea sitä niissä tilanteissa, joissa pitäisi?

Eukalyptus, tsek.

Ensimmäinen etappi oli hanskata Ella luennon ajan hallissa, koska hänen autossa oleskelunsa on vielä epävarmaa. Etenkin siten, että saavumme johonkin ja hänen pitäisi jäädä yksin autoon pidemmäksi aikaa. Siinä iskee helposti ahdistus, joka näkyy erityisesti seuraavalla kerralla kun autoon pitäisi mennä. Ei nimittäin mene. Arvelen tämän liittyvän siihen, että Ella ei tiedä, minne ollaan tultu ja miksi se on autossa ja minne minä hävisin. Olin varustautunut Ellan aamupalalla, nuuskumatolla, taukomatolla, puruluilla ja nameilla. Olin tehnyt selkeän suunnitelman, missä järjestyksessä Ellan orientointi tilaan ja sitten rauhoittumiselle tapahtuisi. Ja takaporttina oli aina palauttaa hänet autoon.

Tavallaan asia eteni juuri siten kuin olin ajatellutkin. Aikajänne vaan oli "vähän" eri. Ensimmäiset 50 minuuttia oli jatkuvaa, satunnaista ääntelyä ja rauhoittumista auttavaa toimintaa. Nuuskumatosta namien heittelyyn ja puruluuhun, taas namien etsintää, taukomattoa ja lisää puruluuta. Rauhoittumisesta palkkaamista ja sitä rataa. Luennon jälkimmäisen puoliskon hän jo kieppui istuen tai pötköllään mun jaloissa, rapsuttelun voimalla pääosin hiljaa. Työvoitto ✌️ Sitten pienen kävelyn kautta autoon odottelemaan omia treenejä.

Tästä eteenpäin Ellan päivät rakentuivat neljän ison kokonaisuuden ympärille:
- siirtyminen autosta halliin muuten kuin karmit kaulassa
- hallissa tilan haltuunotto ja töihin orientoituminen
- nosen opettelu
- autoon paluu.

Näistä kun ei yksikään ole vielä valmista kauraa, niin oli pakko tasapainoilla, minkä verran paukkuja mihinkin laitetaan. Onneksi treenejä kertyi viikonloppuun kymmenkunta, jolloin pystyin toistamaan samaa kaavaa useasti ja kokeilemaan erilaisia tapoja.

Opiskelin jo kaiken nosesta etukäteen, t. Ella

Autolle palaaminen
Autoon meno on Ellalle mörkö, joka todennäköisesti johtuu pentuaikojen pahoinvoinnin jättämästä pelosta. Se saaga on todella pitkä tarina ja töitä on tehty valtavasti. Nykyään Ella matkustaa rennosti pötkötellen ja syö autossa missä vaan, milloin vaan. Mutta vapaaehtoisesti hän ei autoon mene, joten ollaan työstetty tähän oma rutiini, hyödyntäen vähän omaehtoisuutta, vastaehdollistamista, poispäin palkkaamista ja ihan siedätyshoitoa. Nykyään se menee niin, että autoa lähestyttäessä alkaa kiemurtelu. Jos kävelen Ellan edelle tai hihna kiristyy, hän pyrkii pois. Kun pysyn Ellan takana hihna löysällä, hän mulkoillen hiipii autoa kohti. Auton luona heitellään nameja maahan ja avataan ovi. Ella käy haistelemassa auton luona ja minä kysyn, oletko valmis? Jos on, hän hieman jo itse kyykistyy ja nostaa etuosaa tullakseen syliin ja nostan hänet autoon. Jos ei ole, Ella vetäytyy kauemmas ja aloitetaan alusta namitus ja nuuskuttelu.

(Jos on tilanne, että autoon on nyt mentävä, hänet kannetaan eteisestä asti sylissä autoon.)

Siirtyminen autosta halliin
Kuten varmaan kaikilla, tässä mennään taas päinvastoin. Ella juoksisi autolta hurrikaanina halliin, minä jarrutan ja yritän saada kierroksia haltuun. Ellan kohdalla ei todellakaan haeta vielä pitkään aikaan kunnollista rauhoittumista siirtymiseen. Ihan turhaa vaikeilua ja itsehillinnän tuhlaamista, menköön karmit kaulassa halliin. Sen sijaan tässä harjoitellaan tuttua kontaktilla pääsee -taktiikkaa. Siellä me vedeltiin siksakkia pitkin pihaa, kontaktilla pyrähdettiin aina vähän lähemmäs ja sitten taas kutsusta kauemmas. Kunnes oma vuoro tuli ja sitten mentiin täysii.

Tässä tein paljon kokeiluja, minkä verran aikaa Ella tarvitsee ja jaksaa, ennen kuin päästään halliin asti. Suoraan autosta halliin ei toimi (kun ei ehdi edes miettiä olisko ollut vessahätä), toisaalta liian pitkä odotus ulkona menee taas vaikeiluksi kun pinnistelymittarista loppuu asteikko. Aamusta iltapäivää kohti aikaa pystyi lyhentämään, samoin selvästi sunnuntain edetessä. Tähän vaikuttaa varmasti paitsi Ellan energiatasot, myös se, että paikka ja tapahtumat tulevat tutuksi.

Haloo.

Töihin orientoituminen 
Kun itse lajitreenin toistot olivat vielä lyhyitä, oli kiva päästä kokeilemaan, millaisia lähtörutiineja Ella alkaa tarjoamaan. Ella ei siedä lainkaan palkan ja seuraavan ohjeen väliin jäävää tyhjiötä, vaan räjähtää välittömästi atomeiksi. Tätä olen itsekseni testaillut, että miten saisin parhaiten tilanteen hanskattua, mutta en ole saanut vielä teoriaa siirretyksi käytäntöön. Olenko liian hidas vai Ella liian nopea, mutta en ehdi palkan ja räjähdyksen "väliin".

Tänä viikonloppuna homma toimi jotakuinkin näin: Ella suoritti tehtävän, sai palkan ja viimeisellä palkalla pyysin hänet sivummalle, näkymättömälle taukomatolle. Ella kipitti siihen nätisti tarjoten istumista tai maahanmenoa ja sitten Ella huutaa, omaa ihmeellistä louskutustaan. Ehkä paineet ulos, ehkä epäselvän sekunnin aiheuttaman epävarmuuden tai turhautumisen. Sitten hän vetää henkeä, silmät pehmenevät ja katseesta katoaa tuhmuus, kuten Nadja sanoisi. Ella tarjoaa kontaktin kuin sanoakseen, että "ny mä oon valmis taas". Lähtömerkki, suoritus, sama alusta.

Tähän ei tällä kertaa puututtu mitenkään. Kuten Sanna totesi, antaa sen ladata itsensä. Itse tehtävän Ella suoritti aina hiljaa ja keskittyneesti. Ja kun tällä erää tehtävä oli yleistä orientaatiota tärkeämpi, pidettiin paukut tehtävässä. Kun itsevarmuus tekemiseen tulee, jää enemmän resursseja käytettäväksi sen muun toiminnan säätämiseen. Ellaan ei todellakaan toimi nämä "ensin vireet haltuun ja sitten vasta asian äärelle" -metodit. Joillekin varmasti toimii, mutta Ella todennäköisesti sanoisi että pitäkää tunkkinne, treenit on pasketta.

Lisäksi olen satavarma, että korjaus tähänkin löytyy pääasiassa minusta itsestäni. Eli kunhan itse saan palikat kasaan, että millainen treenikupla meille rakentuu ja miten, Ella tulee aivan takuulla siihen kuplaan mun kanssa. Niin paljon se syttyy yhdessä tekemiselle, kunhan vaan ohjeistus olisi selkeä ja Ellalla itsevarmuus ohjeiden toteuttamiselle.

Mikä se itse lajitreeni sitten oli? No se nose. Josta omat muistiinpanot seuraavaksi.

Tämän blogin suosituimmat tekstit

1. Lähtökohtana henkseleistään ratkeava teinikoira

2. Mikä oikeastaan oli ongelmana?